003 And I didn't get to say goodbye

Mennyt lauantai oli jälleen kerran erityinen päivä. Se tulee joka syksy. Ei, en tehnyt mitään erityistä, ei ole syntymäpäiväni eikä opiskelijabileitä. Viisi vuotta sitten tuona päivänä tosin sain ajokorttini.

19.10. on se päivä. Sain ajokorttini vuonna 2008. Samana päivänä menetin serkkuni.

Enää siitä ei mene niin tilttiin kuin vuosi tai kaksi tapahtuman jälkeen, mutta silti joka ikinen vuosi kyseisenä päivänä muistan sen hetken kun kuulin tapahtuneesta kuin eilisen ja vatsaa alkaa vääntää. En osaa kuvitellakaan miten kummalliseksi olen muuttunut sen puhelun jälkeen, mutta sen muistan että olo oli kyllä sanoinkuvaamaton.

Olin silloisen tyttöystävän kanssa kavereideni bändin harjoituksissa kuuntelemassa meininkejä (siinä oli jo muutenkin keittymässä joku kummallinen ihmissuhdesoppa, jos en ihan väärin muista). Puhelin soi, siskoni soitti. Siirryin käytävän puolelle puhumaan ja heti lähdöstä kuulin että nyt on jotain erikoista tekeillä. Astelin eteenpäin, niinkuin nyt aina saapastelenkin kun puhun puhelimeen. Sitten kuulin sen lauseen ja voin vannoa, että niin monta lyöntiä kun sydän jätti väliin, meni rappusiakin ohi askelluksen. Paha paikka kuulla jotain sellaista. En tietenkään pystynyt vastaamaan juuri mitään, eikä juuri mitään ollut tarpeen silloin sanoakaan, ja puhelu loppui.

Keräsin palasiani hetken aikaa, menin takaisin ja istuin sohvalle paikalle, josta lähdinkin. Olen varmaan ollut melko ilmeetön näky siinä vaiheessa, kuin joku haamu tai jotain. Istuin siinä lyhyen määrittelemättömän ajan, jonka jälkeen kirjoitin kännykkään "Serkku on kuollu pitää lähtee" ja näytin paremmalle puoliskolle. Huikkasin kavereille heidän vielä soittaessaan että nyt pitää mennä. Niin lähdettiin.

Meikäläisenhän piti ajaa sillä olinhan juuri saanut kortin ja auto oli minun. Eikä sitä paitsi heilalla ollut ajokorttia. En muista ajomatkasta enkä loppupäivästä enää juurikaan mitään, mutta sen muistan että pihasta pois kaartaessani ja hetikohta joutuessani pysähtymään punaisiin tuntui siltä että romahtaisin sisältäpäin. Epätodellisin matka ikinä.

Jostain syystä vasta tänä vuonna tajusin, että taivaaseen lähtiessään hän oli vuoden nuorempi kuin mitä mä olen nyt. Se kohahdutti ja raskaasti. Silloin tajusin ihan oikeasti miten arvokas ja helposti häviävä elämä onkaan. Ei koskaan kannata ottaa sitä itsestäänselvyytenä. Lähtö voi tulla ihan kenelle vain, ihan milloin vain.